Putkella vai paperilla?
Kirjoittaja: Paula Ahonen-Rainio, TKK
Artikkeli pdf-muodossa (Positio 3/2008)
Värillä on monta muotoa, ja siirtyminen muodosta toiseen on haastavaa. Kuvaruudulla väri on valoa, paperille se tuotetaan painovärein. Lisäksi ihmissilmät ja -mieli noudattavat omia lainalaisuuksiaan värien havaitsemisessa. Kartallakin värit vaihtelevat käyttötilanteen mukaan.
Kuvaruudulla värit muodostuvat kolmea eriväristä valoa sekoittamalla. Punaista, vihreää ja sinistä (RGB, red-green-blue) valoa lisätään mustalle pohjalle, ja kun valomäärien suhdetta muutetaan, saadaan aikaiseksi tuhansia ja tuhansia eri värejä.
Neliväritekniikalla painetun kuvan värit muodostuvat eri suhteissa painetuista syaanista, magentasta, keltaisesta ja mustasta painoväristä (CMYK, syan-magenta-yellow-key). Esimerkiksi punainen väri saadaan painamalla keltainen ja magenta päällekkäin, vihreä syaanin ja keltaisen yhdistelmänä ja sininen yhdistämällä magenta ja syaani.
Kartta neliväripainatuksella
Kukin painoväri tulostetaan säännöllisenä pisterasterina, jossa pisteiden koko vaihtelee värimäärän mukaan. Mitä suurempi pistetiheys rasterissa on, sen tasaisemmaksi väripinnaksi erilliset väripisteet sulautuvat ihmisen näköhavainnossa. Hyvän painojäljen edellytys on, että värirasterit kohdistuvat tarkasti oikein toistensa suhteen. Nykyisellä painotekniikalla tämä onnistuu niin hyvin, että karttojenkin edellyttämä laatu saadaan tuotettua neliväripainatuksella. Aiemmin kartat painettiin valmiiksi sekoitetuilla väreillä, jotta ohuetkin viivat saatiin tuotettua ehjinä ja väripinnat tasaisina.
Sen enempää RGB- kuin CMYK-tekniikalla ei pystytä tuottamaan kaikkia väriavaruuden värejä. Tuotettavissa olevien värien joukko eli gamut vaihtelee järjestelmästä ja jopa laitteesta toiseen. Esimerkiksi RGB tavoittaa puhtaan sinisen ja vihreän sävyjä paremmin kuin CMYK-järjestelmä, mutta toisaalta sinivihreiden sävyjen määrä RGB:ssä on niukempi. Erojen takia värimuunnos järjestelmästä toiseen tai edes laitteelta toiselle ei ole täydellinen.
Värit vääristyvät väkisinkin
Vaikka värin saa sekä RGB- että CMYK-järjestelmässä määriteltyä osavärien määrinä, värien tuottaminen on huonosti standardoitua. Samoilla väriarvoilla esitetty kuva voi näyttää hyvin erilaiselta eri kuvaruuduilla, koska tekniset toteutukset vaihtelevat ja värinäyttöjä on harvoin kalibroitu. Siksi kartantekijä voisi hämmästyä ja harmistua nähdessään, miten vääristyneinä käyttäjät katsovat alun perin harmonisen tyylikkääksi suunniteltua webbikarttaa.
Projektorilla heijastetussa kuvassa värit voivat toistua hyvinkin erilaisina kuin kuvaruudulla, eivätkä laitteiden värisäädöt useinkaan riitä korjaamaan tilannetta. Samoin värit voivat muuntua, kun painettu kuva skannataan digitaaliseksi. Värejä painettaessa paperin väri ja huokoisuus sekä fyysiset painovärit vaikuttavat lopputulokseen.
Koska RGB- ja CMYK-väriarvot ovat laiteriippuvaisia, niiden sijasta kannattaa käyttää CIE-väriarvoja silloin, kun värit on määriteltävä täsmällisesti. Värien toistaminen mahdollisimman samanlaisina laiteympäristöstä toiseen edellyttää, että tiedetään miten käytetty väriavaruus poikkeaa CIE-väriavaruudesta. Tämä poikkeama kuvataan värinhallintaohjelmistolle ns. väriprofiilina, joka saadaan mittaamalla laitteen väri- ja valo-ominaisuudet. Värien mittaamiseen käytetään spektrometria tai kolorimetria.
Väri on aistihavainto
Vaikka värien mittaaminen on värinhallinnan kannalta tärkeää, väri on viime kädessä ihmisen visuaalinen havainto. Kuvaruudulta väri säteilee valona suoraan ihmisen silmään, mutta painettu kuva havaitaan väripinnasta heijastuvan valon perusteella ja siksi havaintoon vaikuttaa paitsi väripinta myös valaistus, jossa kuvaa katsotaan. Jos valaistuksesta puuttuu jokin värin aallonpituusalue, ei pinta pysty heijastamaan kyseistä aallonpituusaluetta vaikka sitä vastaava väri olisikin kuvassa. Esimerkiksi hehkulampun ja loisteputkien spektrijakaumat ovat hyvin erilaisia.
Näköjärjestelmän sensorisessa osassa eli silmässä olevat aistinsolut aistivat valon. Väriä aistivia soluja on kolmenlaisia, joista kukin on herkistynyt eri aallonpituusalueelle. Jos jokin solutyyppi puuttuu tai toimii vaillinaisesti, värisävyjen havaitseminen on puutteellista. Tyypillisin värinäön ongelma on puna-vihervärisokeus. Mutta väri ei koostu vain värisävystä vaan myös värin vaaleudesta (heijastuva valo) tai kirkkaudesta (säteilevä valo). Siksi värien erottuvuuden voi varmistaa huolehtimalla värien riittävistä vaaleus- tai kirkkauseroista samaan tapaan kuin harmaasävykuvassa.
Kartassa värien tulee olla tasapainossa ja auttaa kartan oikeaa tulkintaa. Kirkkauserot samoin kuin värisävyt olisi aina suunniteltava niin, että samanarvoiset kohteet saavat saman huomioarvon tai huomiota herättävät ne kohteet, jotka on tarkoitettukin huomattaviksi.
Värien vuorovaikutus on monimutkainen ilmiö, ja näköhavainto muodostuu ennemminkin värien suhteista kuin yksittäisistä väreistä. Värien rinnastaminen tuo esiin kontrastit ja harmonian – tai näiden puutteen. Myös väripintojen kokoerot ja muodot vaikuttavat havaintoon. Värien suunnittelussa seikkaillaan sekä fysiologisten ja psykologisten lainalaisuuksien että esteettisten arvojen kentässä. Värien herättämät assosiaatiot ja henkilökohtaiset mieltymykset tuovat oman lisähaasteensa suunnitteluun.
Kirjoittaja työskentelee kartografian lehtorina, ähköposti: paula.ahonen-rainio[at]tkk.fi
Lisää aiheesta:
Arnkil, H. Värit havaintojen maailmassa. Taideteollinen korkeakoulu, 2007.
Brown, A., Feringa, W. Colour basics for GIS users. Pearson, 2003.
Rihlama, S. Laajennettu värioppi. Rakennuskirja Oy, 1997.
29.6.2010 08:58