Deklinaatio: Parasta laatua asiakkaalle
Kirjoittaja: Antti Castrén, antti.castren [at]liikennevirasto.fi
Artikkeli pdf-muodossa (Positio 3/2010)
Onko kaikesta mittaukseen perustuvasta tiedosta maagisesti tullut absoluuttisen tarkkaa, kun se on muunnettu digitaaliseen muotoon? Tämä käsitys tuntuu olevan ällistyttävän monella.
Onhan se hienoa, kun tiluksia kuvaavan polygonin taitepisteen koordinaatit tulostuvat rekisteristä monella desimaalilla, vaikka ei niillä viimeisillä numeroilla mitään virkaa välttämättä olisikaan. Kelpaa siinä isäntien riidellä ja rajapyykkejä siirrellä kännykän gepsin lähes yhtä monen desimaalin nojalla. Ja metsäkoneyrittäjälle tietysti merkataan kaadettavat tukkipuut aivan viistäen näytöllä näkyvää ylizoomattua digitaalista rajalinjaa.
Paperikarttojen valtakaudella sijaintivirhe oli merkityksetön, jos se jäi viivanleveyden sisään. Nykyään tiedontuottaja tai -luovuttaja ei voi moiseen luksukseen tuudittautua, koska informaation esitysmittakaavaa ei voi ainakaan vektorimuotoisen datan osalta helposti monopolisoimaan – rasterissa sentään pikselöityminen viestii turhan tarkasta asiaan paneutumisesta.
Syvyyksistä ratin taakse
Yksittäisten kohteiden lisäksi sijaintitietoa esitetään interpoloiduista suureista. Tunnetuin tämän lajin edustaja kartoilla lienee korkeus- tai syvyyskäyrä. Maastossa kulkiessa vähän isommatkaan korkeusheitot eivät juuri kartanlukijassa kummastusta herätä, mutta vesillä tilanne on toinen. Metsässä ei useinkaan samoilla vaaituskoje olalla, kun taas vesillä on yleisesti tapana käyttää kaikuluotaimia.
Syvyyskäyrät saattavat olla kaukana väyliltä piirretty 50 metrin välein mitattujen pisteiden tai linjojen perusteella, jolloin on enemmän kuin todennäköistä, että havaintojen väliin saattaa mahtua parin käyrävälin kokoisia möykkyjä tai kuoppia. Onko tuotteessa tällöin virhe?
Räjähdysmäisesti yleistyneet autonavigaattorit ovat kiitettävästi opettaneet käyttäjiään kriittisiksi kartan tietosisällön ajantasaisuuden ja kattavuuden osalta. Silti odotan vielä sitä hetkeä, kun yleisesti ymmärretään, ettei ajan funktiona muuttuvan ympäristön kuvaa pystytä esittämään edes jälkikäteen tietyn yksittäisen hetken mukaisena. Aina jostakin kohdeluokasta tai osa-alueesta on tuoreempaa tietoa kuin toisesta. Konkreettisimmin tämän ilmiön voi havaita karttalehtien tai pohja-aineistojen rajalla, jossa viivamaiset kohteet katkeavat kuin veitsellä leikaten.
Miten epävarmuus viestitään paikkatiedon käyttäjälle?
Kokeneemmat kartankäyttäjät ymmärtävät tarkkuuden, kattavuuden ja ajantasaisuuden rajoitteet. Joskus on silti tullut mieleen, tulisiko asiakaspalvelutilanteessa pitää luentosarja mittaus- ja kartoitustekniikasta tavoitteineen ja rajoitteineen. Vähimmillään annettaisiin mukaan aanelonen, jossa kerrotaan mihin käyttöön tietotuote on tarkoitettu ja etenkin esimerkkejä siitä, mihin kyseistä informaatiota ei ole tarkoitettu.
Monet tuotantokäytössä olevat paikkatietokannat sisältävät metatietoa jopa yksittäisten mittauspisteiden sijaintitiedoista. Joko pisteelle on laskettu kvantitatiivinen epävarmuuden mitta tai mittausmenetelmä on kirjattu. Näihin tietoihin sattumalta käsiksi pääsevä insinööri saattaa pitää asiaa äärimmäisen mielenkiintoisena, mutta siihen se liian usein jääkin. Karttatuotteeseen tai muuhun tietokannasta puristettuun informaatioon tämä tieto ei välity, vaikka sillä saattaa esimerkkitapausten valossa olla yksittäisten asiakkaiden kannalta suuri merkitys.
Oikeansuuntaisia askelia on kyllä otettu. Esimerkkeinä mainittakoon äskettäin INSPIRoidut selailtavien perusaineistojen metatiedot ja merikarttoihin liitetyt syvyystietojen CATZOC- eli luotettavuusvyöhykejaot. Perimmäinen kysymys on, millä keinoin epävarmuuden laatu ja suuruus parhaimmin viestitään paikkatiedon käyttäjälle. Haastetta riittää, kun asiakas saattaa maksaa tiedosta huippuluokan hinnan. Voi hän priimaluokkaa saadakin, jos hänelle osataan oikein viestiä, ettei paikkatietomoukarilla voi tehdä paikkatietokirurgiaa eikä paikkatietopinseteillä koota paikkatietokuhilaita.